Lyhyt vastaus on ei. Pitkä vastaus on perinteiseen tapaan monimutkaisempi. Kiinnostava roolipelihahmo on tietenkin vahvasti makuasia. Eikä siihen vaikuta pelkästään hahmoa pelaavan pelaajan maku, vaan myös vastapelaajien ja pelinjohtajan maku, sekä tietysti peli jota pelataan.
Pelinjohtajalle voi olla kätevää, jos hahmolla on selkeitä vihollisia. Tällöin pelinjohtajan on helppoa motivoida hahmoa vaikkapa lähtemään tietylle seikkailulle paljastamalla, että seikkailulla olisi mahdollisuus jollain tapaa kampittaa hahmon vihollisen ilkeitä suunnitelmia.
Mutta toisaalta jos jokaisen pelaajan hahmolla on eri vihollinen, se on aika monta liikkuvaa osaa pelinjohtajalle pyöriteltäväksi. Väistämättä osa vihollisuus suhteista jää vähemmälle huomiolle ihan vain siksi, ettei samaa kuviota ole kiinnostava pelata moneen kertaan.
Myös vihollisuuksien jakaminen on välittämistä
Pelaajahahmojen yhteiset viholliset ovatkin tähän kätevämpi ratkaisu. Mutta miten maailman eri kolkissa kasvaneet hahmot ovat sattuneet saamaan saman vihollisen ilman että se tuntuu epäuskottavalta? No, tietenkin kyseessä voi olla pahisten salaliitto, mutta vielä kätevämpää on, jos hahmot ovat niin hyviä ystäviä, että ystäväsi vihollinen on myös sinun vihollisesi vaikkei henkilökohtaisesti mitään olisikaan sinulle tehnyt.
Ja tietenkään seikkailuja ei tarvitse motivoida vihollisten päihittämisellä – rakkaiden pelastaminen on aivan yhtä toimiva juonikoukku! Tätä kautta kiinnostavalla hahmolla ei välttämättä tarvitse olla yhtäkään henkilökohtaista vihollista.
Kuka tarvitsee vihollisia kun on ystäviä!
Mutta jos roolipelihahmolla ei ole vihollisia, onko hänellä sitten pelkkiä ystäviä? Ei kai se voi olla kiinnostavaa?
No, jos et arvaa mihin seuraavaksi suuntaamme, olet selvästi elänyt hyvin erilaisen teini-iän kuin minä. Ystävyys jos mikä on nimittäin täynnä draamaa ja konflikteja!
Hahmo, joka on kaikkien kaveri joutuu väistämättä kohtaamaan sen tosiasian, että vaikka hän kuinka tykkäisi kaikista, kaikki eivät aina tykkää toisistaan. Hahmolle saa positiivisiin suhteisiin kiinnostavaa draamaa, jos hahmon ystävät ovat keskenään riidoissa tai ystävien tavoitteet ovatkin vastakkain.
Toki hahmon vastaus tähän voi olla kypsä “rakastan teitä, mutta setvikää omat sotkunne” ja se olisikin virkistävän aikuismaista. Mutta koska roolipelihahmot ovat yleensä tyyppejä, jotka elävät jännittävää elämää, sosiaalisesti taitavakin neuvottelija joutuu toimimaan, jos toinen hahmon ystävä haluaa valloittaa maailman ja toinen vapauttaa sen! Kumpi on oikeassa tai vähemmän väärässä? Kuinka pitkälle kahnauksen uskaltaa antaa mennä ennen kuin puuttuu asiaan?
Viha, kosto ja pahuuden voittaminen ovat perinteisiä ja vahvoja motivaatioita seikkailuille, mutta väittäisin, että rakkaus on vahvempi ja usein kiinnostavampi. Kiinnostava roolipelihahmo ei siis tarvitse vihollisia, jos hänellä on ystäviä!
Tästäkin kannattaa puhua
Kuten moni muukin hahmon piirre, myös hahmon suhdesotkut voivat joskus jumittaa samanlaisina pelistä ja hahmosta toiseen. Samalla tavalla vaikkapa johtajan rooli tai puhemiehen tehtävät saattavat aina päätyä saman pelaajan hahmolle. Omasta kokemuksestani olen todennut, että tämäkin on asia, josta kannattaa jutella peliporukassa.
Joskus samassa porukassa pitkään pelatessa huomaa, että että tietyt pelikavevrit tapaavat usein tehdä hahmoja, joilla on suuria vihollisia ja toiset mieluiten pyrkivät sitomaan hahmonsa juoneen ystävyyksien kautta. Urautuminen voi johtaa valokeilan epätasaiseen jakautumiseen tai ihan vaan siihen, että joku tahtomattaan päätyy pelaamaan aina samantyyppistä hahmoa, vaikka yrittää kokeilla erilaisia juttuja.
Tällainen urautuminen ei tietenkään ole ongelma niin kauan kuin kaikilla on hauskaa. Kaikki eivät nauti eeppisistä vihollisuussuhteista ja toisille ne taas ovat juuri sitä parasta herkkua. Pelaajaryhmälle kehittyvistä tavoista ja dynamiikkatasapainoista kannattaa kuitenkin olla tietoinen ja jutella viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa itse kaivata vaihtelua.
Joku Muu Blogi 